maanantai 1. huhtikuuta 2013

Kasvatuskumppanuutta ei ole



Pääsiäislomalla tajuntani avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää. Kasvatuskumppanuutta ei ole.

Poika oli siirretty viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti, mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.

Neljän kuukauden laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle, joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei ole maksaa velkaa”.  Anteliaana ja ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.

Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta. Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin, että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa polttaneensa muutaman tupakan.

Perjantai-iltana laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa ilmaseksi.

Seuraavana päivänä – lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen. Tämä on vakava poliisiasia.”

Olin puulla päähän lyöty. Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti  huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?

Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja suodattamatta ja tukisimme toisiamme.

Jututimme poikaa uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.

Puhuin suuni puhtaaksi puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein. Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille, jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä. Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole tarjolla rikollista vertaisseuraa.

Eikä vinoutuneita ja vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.

Episodi päättyi kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan. Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!

Maanantai-iltapäivänä hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä luottaa vieraisiin.

Anteeksi, minä, anteeksi lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.

9 kommenttia:

  1. Kirsi Hann, sosionomi(AMK)opiskelija2. huhtikuuta 2013 klo 6.25

    Ihana poikasi toimi epäitsekkäästi ja rehellisesti. Sen hän on oppinut kotoaan. Tarinan opetus: Älä kerro mitään aikuiselle. Älä kerro mitään ohjaajalle/sosiaalityöntekijälle. Seuraus: Poika ei kerro enää asioitaan aikuiselle, vaikka hän oikeasti tarvitsisi neuvoja tai apua. Äiti ei enää kerro mitään ohjaajalle. Tätäkö he toivovat? Mistä tulevat epäluulo, ylimitoitetut toimenpiteet ja ratkaisut?

    VastaaPoista
  2. Olen miettinyt, mistä ne tulevat, ja pari aavistusta on syistä. Ensimmäinen on pelko: ei pelko siitä, että toimisi epäeettisesti, vaan pelko, että rikkoo jotain laitoksen säännöistä. Ne säännöt eivät näytä olevan kasvavia lapsia vaan paatuneita rikollisia varten. Toinen syy on mielestäni se, että ohjaajat ovat lopultakin haluttomia antautumaan itse kasvuprosessiin, jota kasvattaminen aina vaatii. Silloin joutuisi itse ajattelemaan, mitkä ovat ne eettiswt periaatteet, joiden mukaan haluaa toimia.
    Ja onhan se mahdollista, että siellä ollaan vaan niin keskinkertaisia.

    Selvää on, että äiti pitää vastedes suunsa soukemmalla.

    VastaaPoista
  3. Hiljaiseksi vetää, kun tämän lukee. Ei vaan pysty ymmärtämään. Ei pysty.

    VastaaPoista
  4. Itsekin huostaanotetun adoptiolapsen äitinä en voi kuin taivastella kyseisen laitoksen toimintaa. Laitosten ja laitosten toiminnassa on kyllä suuria eroja. Meidän tapauksessa olisin itse ollut tietyissä tilanteissa paljon tiukempi kuin laitos ja olen oppinut matkan varrella senkin, että lastensuojelulaki toimii kyllä joissakin tapauksissa lasta itseään vastaan eli laki ei anna hoitohenkilöstölle lupaa puuttua tarpeeksi lapsen toimintaan. Mutta olen myös kuullut laitoksista, joiden toimintaa ei voi ymmärtää ja käsittää. Toisaalta olen myös oppinut sen kantapään kautta, ettei oman lapsen puheisiin voi luottaa. Olemme hiljattain saaneet selville, että tietyssä asiassa lapsemme on kirkkain silmin ja hymyillen valehdellut pitkän aikaa niin meille vanhemmille kuin laitoksen henkilökunnalle asiassa, jossa me kaikki osapuolet halusimme uskoa hänen puhuvan totta, vaikka epäilyksiä oli pitkin matkaa, varsinkin meillä vanhemmilla. Ja se tekee todella kipeää.

    VastaaPoista
  5. Järkyttävää....Kun luen tekstejäsi, aina minusta tuntuu, että tekisin kaikkeni, saadakseni lapseni tuosta paikasta pois. Aina.Tuossa laitoksessa ei mikään toimi lain mukaan.Toivon sydämeni pohjasta, että hän ei siellä kauan ole. Ei tuon paikan ole tarkoitus parannuttaa. Onko tämä paikka lasten vankila ja tarkoitus rangaistus ja alistaminen?Lopullinen itsetunnon murtaminen ja teidän välisen kiintymyssuhteen ja rakkauden katkaiseminen.Lasten suojelulain mukaan, tärkeimpiä tehtäviä on lapsen ja vanhemman yhteydenpidon mahdollistaminen. Tää on niin väärin. t.Adoptioäiti

    VastaaPoista
  6. Minusta on kipeää huomata, että tässä maassa, jossa olen kasvanut ja jota olen aina pitänyt erinomaisena kotimaana ja lintukotona, on näin paljon epäkohtia. En sanoisi, että tuossa laitoksessa ei mikään toimi lain mukaan, koska siellä ollaan huolellisia lain kirjaimen täyttämisessä pintatasolla. Toiminta ei kuitenkaan ole avointa eikä läpinäkyvää millään tavoin, ja usein tulee sellainen tunne, että meiltä kätketään laillisuuden ja laittomuuden rajamaastossa kulkevat asiat. Asioille annetaan uusia nimiä, joita emme ymmärrä; kielipelit ovat yksi tapa kiertää totuuden kertomista. Uskon, etteivät sosiaalityöntekijätkään aina ymmärrä laitosten kieltä. Esimerkiksi "käyttäytymisen tukemisella" voidaan laitoksissa tarkoittaa rajoittamista, kuten yksin huoneessa istuttamista ja etuuksien menetystä. Lain "henki" ei toteudu monissa kohdissa. Nuoren itsemääräämisoikeuden lisääntymistä ei tueta millään tavoin, kun nuori riisutaan toimijuudesta omassa elämässään. Jos nuoren itsenäistymistä tuettaisiin, hänelle annettaisiin mahdollisuus sanoittaa itse ja osallistua tapahtumien kirjaamiseen. Tätä olen toistuvasti pyytänyt heiltä. Se olisi mielestäni ensiarvoisen tärkeää. Aion pyytää sitä edelleen jokaisessa mahdollisessa tilanteessa, koska uskon että jossain vaiheessa joku siellä käsittää, mitä tarkoitan.

    VastaaPoista
  7. Miten hieno blogi, miten upeasti kirjoitat. Vangitseva aihe ja kiinnostaa myös äitiä, jolla ei ole adoptiolapsia, mutta joka on astumassa esikoisensa kanssa murrosiän ihmeelliseen maailmaan. Ylipäänsä yhteiskunnan keinot hoitaa ongelmaisia nuoria kiinnostaa. Ja olen kauan ollut sitämieltä, että Suomessa eivät asiat tuolla saralla ole lainkaan niin hyvin, kuin annetaan ymmrtää. Nyt ymmärrän asioiden olevan todella kummallisella mallilla. Resursseja ei ole, joten kaikki vaan samaan laumaan, oli ongelmien lähtökohta mikä vain. Voimia teille ja jaksakaa rakastaa. Teillä tuntuu olevan ihana luottamuksellinen, syyllistämätön suhde lapseenne. Onnittelut siitä.

    VastaaPoista
  8. Tapasin toissapäivänä kauniisti käyttäytyvän mukavan poikasi, jota on paljon rakastattu ja joka rakastaa perhettään. Luin kirjoituk-siasi kyynelet silmissä. Toivon sydämestäni, että asiat kääntyvät lopulta hyvään suuntaan. Aina on toivoa.

    VastaaPoista
  9. Kiitos,Prisca ja Anonyymi. Kesä on mennyt hyvin. Toivo viriää taas.

    VastaaPoista