Kasvatuskumppanuutta ei ole

Pääsiäislomalla tajuntani avartui lopullisesti. Olen etsinyt sellaista, jota ei voi löytää. Kasvatuskumppanuutta ei ole.

Poika oli siirretty viikko takaperin kriisiosastolta saman paritalon toiselle puolelle aavistuksen verran vapaammalle osastolle. Luvassa oli kotilomien aloitusta, jokailtainen puhelintunti, mahdollisesti harrastus laitosalueen ulkopuolella ja terapian aloitus. Hyvältä kuulosti siis, paremmalta kuin puoleen vuoteen.

Neljän kuukauden laitosvankeuden jälkeen hän pääsi ensimmäiselle kotilomalle, omalle mökillemme Pohjois-Suomeen. Hänen piti kuitenkin tulla junalla pari tuntia kohtaamispaikalle, josta jatkaisimme matkaa yhdessä mökille. Poika saapui sovitusti junalla oikeaan aikaan. Heti autossa hän totesi silmät loistaen tehneensä hyvän työn: hän oli antanut taskurahansa, kaikki 15 euroa jotka olivat juoman ostamisen jälkeen hänelle jääneet, junassa tapaamalleen ”laitospojalle, joka sanoi että se on velkaa jollekulle 50 ekee ja saa varmasti turpiin jos ei ole maksaa velkaa”.  Anteliaana ja ystävällisenä ihmisenä poikamme oli antanut hänelle rahansa, koska arveli toverin tarvitsevan niitä kipeämmin.

Samana iltana, kiirastorstaina siis, poika toi mökille saavuttuamme minulle kolme Ketipinor 25 mg -pilleriä. Tunsin lääkkeen hyvin, koska se oli kuulunut aiemmin pojan omaan arsenaaliin. ”Se poika junassa anto nää mulle suoraan sen omasta dosetista, kun se ei kehdannu ottaa rahaa ilman vastinetta. Mä kyl sanoin etten mä tarvi näitä.” Katsoin epäuskoisena pillereitä ja sanoin, että ne on pantava roskiin, koska emme tarvitse niitä. Poika teki työtä käskettyä. Pari tupakkaa oli tullut siinä sivussa, ja poika kertoi myös junassa polttaneensa muutaman tupakan.

Perjantai-iltana laitoksesta soitettiin ja kerroin avoimesti episodin, joka itseäni nauratti ja itketti. Nauratti pojan lapsellinen anteliaisuus ja itketti laitoslasten maailma: mitä muuta laitoslapsella oli kuin dosetti ja siellä pillereitä – ota siitä, en mä voi ottaa sun rahaa ilmaseksi.

Seuraavana päivänä – lauantaina – laitoksesta soitettiin. Ilmoitettiin, että poika oli rajusti rikkonut lomasääntöjä, kun oli tehnyt ”pillerikauppaa” junassa. Sääntörikos oli niin rankka, että loma keskeytyisi tähän. ”Me lähdetään täältä nyt ajamaan ja tullaan hakemaan poika pois. Etsikää ne pillerit ja laittakaa ne kirjekuoreen. Tämä on vakava poliisiasia.”

Olin puulla päähän lyöty. Mistä lähtien anteliaisuus on kriminalisoitu? Miksi poika on oletusarvoisesti  huumekauppias, vaikka hän ei ole koskaan käyttänyt alkoholia pahempaa myrkkyä eikä koskaan ole tehnyt kauppaa lääkkeillä?

Ja kaikki vain sen tähden, että menin hölösuisena ja hyväuskoisena kertomaan, mitä meille kuuluu. Menin luulemaan, että alkaisimme lopultakin rakentaa kasvatuskumppanuutta ja jakaisimme isoja ja pieniä poikaan liittyviä tuntemuksia. Kertoisimme kuulumisia avoimesti ja suodattamatta ja tukisimme toisiamme.

Jututimme poikaa uudestaan ja tulimme vakavasti siihen tulokseen, että hän oli toiminut hyvästä sydämestä ja korrektisti tuonut saamansa pillerit vanhemmilleen. Jokaisen tupakan hän oli laskenut ja tunnusti.

Puhuin suuni puhtaaksi puhelimessa laitoksen päivystäjälle. Siitä, että neljän kuukauden vankeuden jälkeen on turha odottaa pojan olevan junassa ilman tupakkaa, kun laitoksen koulussakin tupakkaa on saatavilla. Ja että pojalla on oikeus – ja kotikasvatuksen mukaan jopa velvollisuus – auttaa hädässä olevaa lähimmäistä. Hän toimi oikein. Poika toimi korrektisti myös tuodessaan pillerit aikuiselle. Ja että meidän mökkikeittiön roskapussin kyllä saa tarkastaa se, jolla siihen on maksettua työaikaa ja halua. Minulla ei ole, mutta laitan pussin sivuun ja luovutan sen heille, jospa sieltä teepussien ja räkäliinojen välistä löytyy kolme pientä pilleriä. Mutta lomaa ei olla tässä keskeyttämässä, se on ihan selvä, täällä ollaan mökillä paremmassa turvassa kuin laitoksessa, koska täällä on sisko, isä, äiti ja paljon rakkautta – ja pääsiäinen, meille tärkeä juhla – mutta täällä ei ole tarjolla rikollista vertaisseuraa.

Eikä vinoutuneita ja vainoharhaisia aikuisia, joiden suhteellisuudentaju on kadonnut ja joiden toimintaa ohjaa sääntörikkeiden pelko, olin lisätä, mutta jätin sen sanomatta.

Episodi päättyi kompromissiin: poika haettiin vasta pääsiäismaanantaina. Piilopirttimme osoitetta emme kertoisi kenellekään, mutta veimme pojan läheiseen taajamaan. Roskapussi, puolillaan mökkikeittiön roskia oleva Prisman kassi, luovutettiin juhlallisin menoin laitoksen edustajille. Kas, siinä teille!

Maanantai-iltapäivänä hiihdin koiran kanssa järven jäällä. Sieluni oli uupunut. Kasvatuskumppanuutta ei ole. Pyysin anteeksi itseltäni, että olin vaivannut mieltäni turhuudella ja tuulen tavoittelulla. Vastedes päästän sieluparkani vähemmällä enkä yritä luottaa vieraisiin.

Anteeksi, minä, anteeksi lukijani, joka olet toivonut ja etsinyt kanssani. Etsintäni päättyy tähän.